Minun tarinani salukien parissa ei ole vielä kovin pitkä. Ensimmäisen salukini ja tähän mennessä ainokaiseni, Eiregocteil's Rhum Negritan "Rita"n kanssa meidän yhteinen taival alkoi pääsiäisenä 2012. Ennen neidin tuloa olin ehtinyt haaveilla omasta salukista jo ainakin 10 vuotta, eli ihan pikku tytöstä lähtien. Kotona meillä on ollut lhasa apso ja koirarakkaana ihmisenä kotoa pois muuttaessani en osannut olla ilman koiraa, joten ensimmäinen oma koirani kiinanharjakoira Milli saapui vierelleni vuonna 2011.
Touhuan mielelläni koirieni kanssa monenlaisia asioita. Millin kanssa treenaamme agilitya kisoja silmällä pitäen ja molempien neitien kanssa ollaan opeteltu hajuerottelua homeen hajun (kitiinin) avulla. Lisäksi toimin kummankin kanssa Kainuun Kaverikoirissa. Ritan kanssa olen myös talvisin kokeillut hiihtoa ja vetohommia, kunnon vetovaljaat saatuani. Ja mikä tärkeintä asumme nykyään maalla yhdessä avomieheni kanssa, joten vapaata tilaa juosta on aivan vieressä.
En tiedä tarvitseeko minun sen kummemmin selittää miksi juuri salukit ovat sulattaneet sydämeni, sillä luulen sinun ymmärtävän hyvin. Kerron sen verran kuitenkin, että saluki on mielestäni hyvin kiehtova rotu. Sen jalo ja elegantti ulkonäkö kiinnittää helposti huomion ja hassua kyllä, mutta vauhdinhurma pääsee yllättämään vieläkin. Luonne salukeilla on myös mielestäni mitä miellyttävin; sisätiloissa saluki on hyvin rauhallinen, viihtyy itsekseen, mutta tasapainon vuoksi niiden on päästävä kuitenkin juoksemaan. Lisäksi ihastuin rodun alkukantaisuuteen, siihen kuinka siitä ollaan ylpeitä ja pyritään säilyttämään.
Rodun lempeys, alkukantaisuus ja jalo ulkomuoto saavatkin yksilöt tuntumaan hyvin oman arvonsa tuntevilta. Ja se jos mikä tekee salukeista jotenkin mystisiä.
- 31.3.2016 Jatta -
